Vaikka ilmat ovatkin olleet lämpimiä ja aurinkoisia, luonto on jo alkanut valmistautua talveen.
Vaahteroissa, tuomissa ja koivuissakin on jo paikoin upeat ruskan värit.
Sairastelukin tuntuu keveämmältä aurinkoisina päivinä. Olen mielialatani kovasti riippuvainen säätilasta, pitkät matalapainejaksot saavat mielialanikin laskemaan, tulee saamaton tympeä olo.
Olen lueskellut kohtalotovereideni plogeista sytokuurijaksojen kamaluudesta ja itselleni ne taitavat osua juuri kurjimpaan vuodenaikaan. Kun ulkona on aamusta iltaan pimeää, vesisade piiskaa ikkunoita ja päällä on kurjaa olotilaa aiheuttava hoitojakso, voin vain kuvitella mitkä on mielialat ja tunnelmat.
Eilisestä TYKSin reissusta jäi taas vähän hämmentynyt olo. Hoito oli hyvää ja henkilökunta ystävällistä, ei siinä mitään. Mutta kun pääsin röntgenhuoneeseen, hoitaja vaslmisteli minua ultraääneen. Aloin hänelle ihmettelemään, että eikös nyt pitänyt ottaa suurennettu mammografia ja mahdollisesti näytepala. Hoitaja näytti yllättyneeltä ja saoi menevänsä kysymään lääkäriltä. Sitten sainkin odotella ultraäänipedillä puolisen tuntia, ennen kuin lääkäri saapui. Hän otti ensin ultraäänellä näkymiä ja totesi, että samalta näyttää kuin 1.9. ultraäänessä.
Sitten otettiin se suurennettu mammografia= suurennettu kohdekuva. Taas totesin miten pirullinen laite tuo mammografiakone on. Sen vielä kestää, että rinta puristetaan paineella littanaksi, mutta sen lisäksi koneen terävät reunat kaivautuvat kylkiluihin ja lihaksiin. Kyllä sen koneen muotoilua voisi vähän kehittää potilasystävällismmäksi.
Kuvan jälkeen takaisin ultraäänipedille, rinta puudutettiin ja napsittiin neljä paksuneulanäytettä. Sehän oli jo tuttua touhua ja kävi nopeasti ja kivuttomasti. Tulokset saan kuulla ensiviikolla leikkauksen lopputarkastuksessa.
Niin, se hämmentynyt olo tuli siitä, että jollen itse olisi ihmetellyt miksi taas ultrataan, kun piti kuvata, olisiko kuvattukaan? Tuli vain sellainen tunne, ettei taaskaan oltu luettu papereita tarkkaan. Voi olla, että homma olisi kuulunutkin tehdä noin, mutta itselle tuli mielikuva pienestä sähläilystä.
Kamalaa, kohta en luota lääkäreihin enää ollenkaan, vaan minusta tulee "hankala potilas", joka kyselee ja varmistelee kaikkea hoitoon liittyvää. Olisi niin mukavaa, kun hoidosta olisi vastuussa yksi ja sama henkilö, joka olisi perehtynyt juuri minun tapaukseeni, se toisi turvallisuutta. Nyt kun valtavassa laitoksessa hoitoa suorittaa suuri joukko lääkäreitä ja joukossa pyörii lauma kandeja, tulee vähän heittopussimainen olo ja epävarmuus, tuliko kaikki kirjattua ja malttaako seuraava hoitoon ryhtyvä lukea kirjatut asiat kokonaan.
Eilen oli sitten pumpulitissikin ensimmäistä kertaa kadoksissa. Ajattelin pukeutuessani, että pitää sonnustautua oikein kunnolla, kun on lääkäriin menossa ja aloin hakea lisukettani.
Kiirekin oli eikä tissiä missään. Alkoi kyllä jo huvittamaankin asia ja mietin etten ikinä olisi paria kuukautta aiemmin arvannut irtotissiä hakevani laatikoista. Lopulta se löytyi sängyn alta, se oli vierähtänyt sinne viimeksi kun olin sitä käyttänyt ja liivejä illalla riisunut. Ei oikein vieläkään tahdo muistaa ottaa koppia lisukkeista kun illalla riisuu vaatteita.
Voi tällä viikolla kun on näitä lääkäreillä juoksemista, pitäisi siivoillakin. Mieheni täyttää 50 v ja varmaankin joitain sukulaisia on tulossa onnittelemaan viikonloppuna, vaikkei mitään juhlia järjetetäkään.
Jotain tarjottavaakin pitäisi järjestää, mieskin on töissään niin kiireinen, ettei itse ehdi juurikaan avustamaan. Toisessa tilanteessa olisin kovastikin innoissani järjestämässä jotain juhlia, mutta nyt ei kyllä jaksa kuin jotain pienimuotoista ja helppoa.
