Toipuminen jatkuu tasaista tahtia, edelleenkin olen käynyt kävelyllä joka päivä. Välillä teen lenkkiä yksin ja usein saan seurakseni lähellä asuvan siskoni. Haava tietysti vielä vähän aristelee. Eteenkin öisin herää tuntemuksiin kun pitää vaihtaa asentoa.
Tiina tuossa edellisen postaukseni kommentissa huomauttikin, että pitää muistaa varoa liikkeitään, ettei haava repsahda. Kyllä yleensä muistan varoa käyttämästä kipeää puolta, mutta eilen sen hetkeksi unohdin. Nostin kukkapurkkia, mikä olikin painavampi kun arvelin ja piti napata kiinni molemmin käsin. Aika ilkeästi tuntui koko kyljen alueelta tuo nosto ja loppupäivän haava jomottelikin ikävästi.
Onneksi tuo Aino-koiramme ei paina mitään, joten sen nostelu ei tuota ongelmia. Mitenköhän elämä silloin olisi luonnistanut jos olisinkin sairastunut kun kaksoset olivat vauvoja ja esikoinenkin vasta parivuotias. Nosteluja olisi ollut mahdotonta välttää.
Mukavaa loppuviikkoa!
2 kommenttia:
Tuota minäkin välillä pohdin, että miten ihmeessä ne toipuvat leikkauksesta, joilla on pikkulapsia? Niille on vaikea sanoa, että älä tule syliin. Hienoa kun jaksat lenkkeillä ja saat seuraakin. Annapa kukkapurkkien olla rauhassa!
Tämä oli itselläni kovin paikka: sanoa kolmivuotiaalle ettei äiti nyt voi nostaa syliin, auton turvaistuimeen, kaupan kärryyn, rattaisiin... Yritin sitten kompensoida nostojen puutetta muuten sylikkäin istumisella, tv:n ääressä sohvalla tms. Koko syksyn aihe oli tapetilla, ja lapsen suussa äidin sairaus oli juuri sitä, ettei voi nostaa syliin. Kyllä kirpaisi.
Nyt on ollut ihania syyssäitä lenkkeillä! Hienoa että sinulla on tukijoukkoja ja lenkkikavereita lähellä. Vaikka viime syksy oli itselläni mullistavaa ja rankkaa aikaa, muistelen jo kaiholla sairasloman hyviä puolia: päiväkävelyitä ja rauhaisia kahvihetkiä, nettisurffailuja ja joskus totaalista kyllästymistäkin.
Lähetä kommentti