Vaikka ilmat ovatkin olleet lämpimiä ja aurinkoisia, luonto on jo alkanut valmistautua talveen.
Vaahteroissa, tuomissa ja koivuissakin on jo paikoin upeat ruskan värit.
Sairastelukin tuntuu keveämmältä aurinkoisina päivinä. Olen mielialatani kovasti riippuvainen säätilasta, pitkät matalapainejaksot saavat mielialanikin laskemaan, tulee saamaton tympeä olo.
Olen lueskellut kohtalotovereideni plogeista sytokuurijaksojen kamaluudesta ja itselleni ne taitavat osua juuri kurjimpaan vuodenaikaan. Kun ulkona on aamusta iltaan pimeää, vesisade piiskaa ikkunoita ja päällä on kurjaa olotilaa aiheuttava hoitojakso, voin vain kuvitella mitkä on mielialat ja tunnelmat.
Eilisestä TYKSin reissusta jäi taas vähän hämmentynyt olo. Hoito oli hyvää ja henkilökunta ystävällistä, ei siinä mitään. Mutta kun pääsin röntgenhuoneeseen, hoitaja vaslmisteli minua ultraääneen. Aloin hänelle ihmettelemään, että eikös nyt pitänyt ottaa suurennettu mammografia ja mahdollisesti näytepala. Hoitaja näytti yllättyneeltä ja saoi menevänsä kysymään lääkäriltä. Sitten sainkin odotella ultraäänipedillä puolisen tuntia, ennen kuin lääkäri saapui. Hän otti ensin ultraäänellä näkymiä ja totesi, että samalta näyttää kuin 1.9. ultraäänessä.
Sitten otettiin se suurennettu mammografia= suurennettu kohdekuva. Taas totesin miten pirullinen laite tuo mammografiakone on. Sen vielä kestää, että rinta puristetaan paineella littanaksi, mutta sen lisäksi koneen terävät reunat kaivautuvat kylkiluihin ja lihaksiin. Kyllä sen koneen muotoilua voisi vähän kehittää potilasystävällismmäksi.
Kuvan jälkeen takaisin ultraäänipedille, rinta puudutettiin ja napsittiin neljä paksuneulanäytettä. Sehän oli jo tuttua touhua ja kävi nopeasti ja kivuttomasti. Tulokset saan kuulla ensiviikolla leikkauksen lopputarkastuksessa.
Niin, se hämmentynyt olo tuli siitä, että jollen itse olisi ihmetellyt miksi taas ultrataan, kun piti kuvata, olisiko kuvattukaan? Tuli vain sellainen tunne, ettei taaskaan oltu luettu papereita tarkkaan. Voi olla, että homma olisi kuulunutkin tehdä noin, mutta itselle tuli mielikuva pienestä sähläilystä.
Kamalaa, kohta en luota lääkäreihin enää ollenkaan, vaan minusta tulee "hankala potilas", joka kyselee ja varmistelee kaikkea hoitoon liittyvää. Olisi niin mukavaa, kun hoidosta olisi vastuussa yksi ja sama henkilö, joka olisi perehtynyt juuri minun tapaukseeni, se toisi turvallisuutta. Nyt kun valtavassa laitoksessa hoitoa suorittaa suuri joukko lääkäreitä ja joukossa pyörii lauma kandeja, tulee vähän heittopussimainen olo ja epävarmuus, tuliko kaikki kirjattua ja malttaako seuraava hoitoon ryhtyvä lukea kirjatut asiat kokonaan.
Eilen oli sitten pumpulitissikin ensimmäistä kertaa kadoksissa. Ajattelin pukeutuessani, että pitää sonnustautua oikein kunnolla, kun on lääkäriin menossa ja aloin hakea lisukettani.
Kiirekin oli eikä tissiä missään. Alkoi kyllä jo huvittamaankin asia ja mietin etten ikinä olisi paria kuukautta aiemmin arvannut irtotissiä hakevani laatikoista. Lopulta se löytyi sängyn alta, se oli vierähtänyt sinne viimeksi kun olin sitä käyttänyt ja liivejä illalla riisunut. Ei oikein vieläkään tahdo muistaa ottaa koppia lisukkeista kun illalla riisuu vaatteita.
Voi tällä viikolla kun on näitä lääkäreillä juoksemista, pitäisi siivoillakin. Mieheni täyttää 50 v ja varmaankin joitain sukulaisia on tulossa onnittelemaan viikonloppuna, vaikkei mitään juhlia järjetetäkään.
Jotain tarjottavaakin pitäisi järjestää, mieskin on töissään niin kiireinen, ettei itse ehdi juurikaan avustamaan. Toisessa tilanteessa olisin kovastikin innoissani järjestämässä jotain juhlia, mutta nyt ei kyllä jaksa kuin jotain pienimuotoista ja helppoa.
6 kommenttia:
hei,
kuullostaa niin tutulta toi hämmentynyt olo....ja oikeasti itse kannattaa olla perillä siitä mitä tapahtuu ja aiotaan tehdä, näin ainakin minä koin tilanteen itselleni hallittavammaksi..isossa talossa on inhimillistä, että asiat saattaa joskus jäädä venymään ja tuntuu siltä että "unohtuu"..lääkärien sairastumiset, leikkauksissa viipyminen yms.Kun itsellä tieto suunnitelmista, voi ainakin kysyä mikä odotuttaa/on muuttanut suunnitelmaa.
Jotenkin oma tapani käsitellä ja selvitä tästä syöpä asiasta on ollut faktatietoon ja tarkkoihin suunnitelmiin perustuvaa tiedon hakua ja hallintaa..tosin pudotus sitten realismiin on isompi kun/jos takapakkeja välillä tulee..Eli itselläni on jokainen epikriisi ja lippulappunen tallennettuna joita sitten luin kuin viisasten kirjaa ja siten olin kärryillä missä mennään.Kysymyksetkin nousivat kotona helpommin mieleen kun sai rauhassa lueskella papereitaan. Toisethan taas eivät halua tietää mitään ja kokevat siten paremmin selviytyvänsä. Jokaisen meistä on löydettävä oma tapamme käsitellä ja hallita näitä tuntemuksia:)
Itse rämmin sytot läpi syksyä kohden (marraskuussa viime syksynä viimenen tiputus)ja kaikkein synkimpään/pimeimpään aikaan ajelin yli 9000km sädereissuja..siitäkin selviää.
Mutta ota etappi kerralla ja muista se terve itsekkyys:)!vaikeaa varmasti tuon ikäisten lasten äidille, mutta muistettava se vain on,huolehtia ensin omasta jaksamisesta ja siitä, että on riittävästi voimavaroja kahlata syksyä läpi. Noi juhlatkin varmasti omansa antamaan voimavaroja mukavien hetkien muistoina, mutta kokemuksesta muistan kun leikkauksen jälkeen kolmen viikon päästä piti pojan rippijuhlia tehdä..en olisi mitenkään jaksanut, jos äitini ei olisi kantanut vastuuta ruokarumbasta, sen verta kipeänä paikat vielä olivat, varsinkin rasituksen yhetydessä kun piti koko päivä jaksaa olla ylhäällä.Varmasti sinullekkin löytyy auttajia läheisistä, ystävistä jotka vain odottavat kutsua tulla "töihin":) saadakseen auttaa sinua jotenkin konkereettisesti tällä matkalla.Aurinkoisia syyspäiviä ja voimia päiviisi:)
Kyllä nyt on juttu silleen, että jätät juhlat muiden järjestettäväksi! Vai pitääkö muistuttaa, että olet vakavan sairauden keskellä ja tarvitset kaikki voimasi toipumiseen, sekä nykyisiin ja edessä oleviin koitoksiin. Sanoo nimim. Sama täällä vuosi sitten. Hyvää juhlapäivää kuitenkin! Ja kaunista syksyn jatkoa! Lämmöllä ajatuksissa mukanasi. T. rk
Samaa mieltä edellisten kanssa - ehdottomasti. Jakyllähän niiden viersiden luulisi ymmärtävän tilsnteen.
Talo elää tavallaan ja vieraat käy ajallaan - tyylillä.
Eikun apujoukot kehiin ja jos ei niin korppupussi pöytään!!
Tänään vasta tähän blogiisi löysin.
Voimia jaksamiseen ja tulevaan sinulle lähetän, ilonpilkahduksia arkeesi toivotan. Lepäät kun väsyttää ja uuvuttaa, touhuat kun jaksat ja se hyvältä tuntuu. Nyt on aika olla itsekäs ja ajatella omaa parastaan.
Ja apua kannattaa pyytää toisilta. Mielellään sitä apua antaa, aina ei vaan osaa sitä tarjota.
Hankala potilas et ole. On hyvä pitää huolta itseä koskevista asioista. Lääkärit ja hoitajat ovat vain ihmisiä ja kun on monia tekemässä asioita on jonkun hyvä pitää langat käsissään.
Olet ajatuksissani.
Pienimuotoinen ja helppo kuulostaa kotoiselta ja kivalta. Armahda itseäsi ja vieraile isomman marketin pakastekaapilla, siellä minäkin vierailen tämän tästä. Esim. peruspakastepullista saa "omatekoisia" rahkapullia" kaapimalla vähän taikinaa pois keskeltä ja lätkäisemällä siihen (maustettua) rahkaa.
Itse ajattelin, että sairastuminen syksyllä oli oikeastaan sopiva juttu. Syystalvi synkisteltiin ja sytot olivat pakkasten ja lumen aikaan, eipä tehnyt mieli pihalle muutenkaan. Keväällä sitten säteilin kilpaa kevätauringon kanssa. Siinä oli jotain symbolista.. ja etukäteen ei kannata sytostaattijaksoa kauhistella, se voi olla myös oletuksiin nähden ihan positiivinen yllätys.
Korkeapaineisia syyspäiviä toivottelen:)
Sairastaminen ei ikinä osu sopivaan aikaan. Meilläkin saivat toiset viime keväänä valmistella pojan lakkiaiset - ja ihan hyvät juhlat niistä tulivat, vaikka oma osuuteni valmisteluissa oli melko vaatimaton. Ystävät ja suku toimivat tehokkaasti: samanlaista enkelipartiota toivon sinulle sinne. Varsinkin juhlapäivänä sain vain ihmetellä kun keittiössä aina hääräsi joku muu kuin minä. Onnea sankarille ja voimia sinulle juhlia iloisella ja toiveikkaalla mielellä!
Lähetä kommentti