lauantai 10. huhtikuuta 2010

Surullista

Piti kirjoittaa päivän touhuista, mutta luettuani Maahan, odota blogin Leen@n kuulumisia, ei ne päivän touhut enää tuntuneetkaan kovin tärkeiltä. Leen@n vuoden mittainen taistelu syöpäpirulaista vastaan alkaa ikävästi kääntyä tappioon. Olen todella surullinen tuosta uutisesta. Vaikka emme koskaan livenä tavanneetkaan, hänestä tuli bloginsa kautta läheinen ja hän jaksoi omasta etenevästä sairaudestaan huolimatta kannustaa ja tukea kommenttiensa kautta meitä muita sairastuneita. Hän hyvänä kirjoittajana kuvasi hyvin sairauden tuomia muutoksia elämään. Nyt hän on jo niin heikko, ettei jaksa enää itse kirjoittaa, mutta lähipiiri päivittää blogia.

Jotenkin sitä yrittää ajatella, että kyllähän tästä taudista parannutaan ja elämä jatkuu entisellään, mutta ei se kuitenkaan kaikilla parane, eikä elämä jatku. Sitä yrittää sinnitellä ja selviytyä kaikista asioista kuin ennen sairastumistakin, olla reipas ja toiveikas, mutta ehkä pitäisi antaa ajatusten möyhiä kunnolla myös ne synkätkin silmäkkeet- Ehkä sitten antaisi itselleen luvan ottaa rennommin, antaa ajan näyttää kuinka pärjää, jatkuuko elämä ennallaan vai onko aika ottaa uudenlainen suunta. Pitää ottaa aikaa, pohtia ja punnita mitkä ovat itselle tärkeitä -hyvän mielen tuovia asioita, laittaa arvomaailma uuteen järjestykseen ja miettiä mitkä asiat asettaa ylimmäksi ja mitkä asiat voi turhana pudottaa pois.   

6 kommenttia:

Kitsune kirjoitti...

Minäkin olen surullisena seurannut Leen@n voinnin huononemista, sinä sitten rohkenit saattaa sen sanoiksi.

Niistä asioista kiinnipitäminen, mitä oli ennen sairastumistakin, on varmaan myös selviytymiskeino eikä sinänsä mikään paha asia, kunhan antaa itselleen luvan myös siihen, jos ei aina jaksakaan.

Anonyymi kirjoitti...

Paluuta aikaan ennen syöpää ei meillä kenelläkään sairastuneella ole. Kun elämän tilapäisyys on kerran konkretisoitunut, niin tuskin se tieto koskaan toiseksi muuttuu.
Koen etuoikeutena ja luottamuksen osoituksena, jos blogisti päästää osallistumaan myös elämänsä loppumiseen. Lukijan ja kommentoijan osuus on niin pieni, mutta kokemus sitäkin suurempi. Ensin on toivoa ja luottamusta, sitten pettymystä, luopumista ja lopulta suurta surua. Myöhemmin seuraa ikävä, kun kirjoituksia ei enää tule.
Sairaus ei ainakaan minua ole jalostanut, mutta tietoa on tullut ja rohkeutta erilaisiin kohtaamisiin. Omatkin möröt suhteellistuvat, kun näkee miten muut niistä selviävät. Eikä varmaan kukaan koe edes olevansa erityisen rohkea, pakon edessä niitä voimia vain löytyy.

Elämä jatkuu, sinulla ilmeisesti sädehoitorumbana. Voimia siihen!

P.S. Kukkapenkit sulavat jo meilläkin ja pieniä kasvien alkuja näkyy!

Tilu kirjoitti...

rk -olet oikeassa, näiden blogien kautta saa paljon voimaa vertaistuen kautta ja myös tietoa toisten kokemuksista.

betty kirjoitti...

Niin kauniisti kirjoitatte kaikki Leen@sta, kirjoitukset lämmittävät mieltä, joka myös täällä on ollut mustana näistä uutisista.

Tilulle terveisiä tämän kommentin kera, olen silloin tällöin käynyt kurkkimassa täällä!

Kitsune kirjoitti...

Outoa kyllä sain Leen@n uutiset luettavakseni vasta sunnuntaina vaikka lauantainakin blogissa kävin ja silloin ne oli päivitetty. Mutta olihan tämä ikävä kyllä odotettavissa, rivien välistä luettavissa jo aiemmin. Hiljaiseksi se vetää.

Marja-Liisa kirjoitti...

Lohdutuksena teille ja itselleni voi todeta lyhykäisesti, että Leena@ on pääsemässä parempaan paikkaan. Me jäämme vielä tänne. Jeesus on Leenaa@ vastassa ja pyyhkii kaikki kivut ja säryt pois.
Kunnia Jumalalle..Herra antaa, Herra ottaa, kiitetty olkoon Herramme!